Tämän kolumnin aihe oli vähän hakusassa, joten päätin tarttua toimituksen ehdottamaan aiheeseen mieleen painuneista lehmistä. Lehmä voi jäädä mieleen erilaisista syistä, joten mukaan mahtuu aika kirjava porukka. Moni eläin jää tässä ilman mainintaakin. 25 vuoden rajapyykki tilanpitoa omissa nimissä on jo ohitettu, ja ajalta ennen sitäkin on muistoja.
Ensimmäiset maininnat saavat kaksi ihan oman muistin alkuajoille sijoittuvaa lehmää. Piki oli meidän tilan ensimmäinen friisiläinen, suomenkarjasta risteytetty Erkkerin tytär. Iso, lähes kokonaan musta ja siihen aikaan hurjan isokokoinen lehmä jäi mieleen lapsuudesta. Se poistui karjasta kun olin noin viisivuotias, mutta muistan edelleen sen paikan meidän vanhassa navetassa. Tällä hyvällä lypsäjällä on ratkaiseva merkitys siihen, että meillä on tänä päivänä holsteinkarja.
Rusina taas oli suomenkarjalehmä, joka on jäänyt mieleen ihan muusta syystä. Se kuoli navettaan. Raatokeräilystä ei ollut tietoakaan, eikä talossa mitään varsinaista konetta kaivuhommiin. Kuoppaa lehmälle kaivettiinkin sitten lapiopelissä yhdessä isän kanssa. Toki olin reilusti alle kouluikäinen, joten minusta lienee ollut enemmän haittaa kuin hyötyä haudankaivuussa. Lähtemättömästi tuo urakka kuitenkin jäi mieleen, ja se onkin varhaisin lehmiin liittyvä muisto, joka minulla on.
Sitten pari lehmäpersoonaa, joita voi hyvällä syyllä luonnehtia diivoiksikin. Usva oli Kotirannan Kapteenin tytär. Se oli ulkonäöltään vähintäänkin persoonallinen. Silloinen lomittaja kutsui sitä mateenpääksi, joka ehkä antaa vähän osviittaa siitä miltä pienipäinen, lyhytkaulainen ja isorunkoinen lehmä näytti. Se oli lisäksi loukannut sarvensa nuorena. Sarvi ei ollut kuitenkaan irronnut, vaan jäänyt ihoon kiinni osin irralleen, joten se heilui samaan tahtiin kuin lehmä märehti.
Luonne oli varsin vekkuli sekin. Usva ei pitänyt ihmisistä, se potki surutta niin minua kuin lomittajiakin. Tähän oli kuitenkin yksi poikkeus: äitini, joka kävi vielä silloin navettatöissä, sai vetää Usvalta vaikka vetimet solmuun, ilman että lehmä heilautti eväänsäkään. Usva siis piti äidistä ja äidille Usva oli selkeä suosikki.
Usvaan liittyy myös muisto lettupannutestin tuloksesta. Se solutteli viimeisen poikimisensa jälkeen reippaasti, ja sainkin siitä hyvän syyn alkaa suunnittelemaan hankalaluonteisen lehmän poistamista. Äiti kuitenkin toivoi parasta, otti solutestin joka lypsyllä ja eräänä iltana lehmän viereltä kuuluikin toiveikas hihkaisu: ”Tämä ei saostu enää yhtään niin paljon kuin ennen, näyte lähtee jo pannusta irti…”
Lincolnin tytär Amanda saa kuitenkin kunniamaininnan kovimpana potkurina, jota olen lypsänyt. Se oli holstein ja kohtuullisen kookas, hyväsukuinen ja -tuottoinen. Lypsyyn opettaminen oli kuitenkin todella kova urakka, joka otti reilusti aikaa. Amanda oppi ajan kanssa, mutta kaikki liikkeet lypsyn aikana piti tehdä aina samoin. Lypsykone piti kiinnittää aina samassa järjestyksessä, samoin utareen pyyhkiminen ja alkusuihkeiden otto. Jos kaikki sujui järjestyksessä, lehmä seisoi kuin sahapukki, mutta yksikin väärä liike ja sorkkaa tuli oitis ja rivakasti. Erityisesti lomittajilla oli paljon karvaita kokemuksia Amandasta, siitä huolimatta että sen luonne vanhemmiten vähän tasoittui.
Tuotospuolelta tulee ensimmäisenä mieleen punavalkoinen friisiläislehmä Liuku, Uuraksen tytär. Se oli meidän ensimmäinen 10 000 maitokiloa ylittänyt lehmä 1980-luvun puolivälissä. Liukulla oli myös oma roolinsa siinä, ettei meiltä noihin aikoihin, ennen sukupolvenvaihdosta, lopetettu maidontuotantoa. Karja oli varsin pieni, navetta vanha ja keskituotoskin alhaalla. Motivaatio lehmänpitoon alkoi kuitenkin kohentua, kun tämä punainen lehmä herui ihan uusiin lukemiin.
Liukun tytär Utu oli myös hyvä lypsämään, ja siitä tulikin karjan ensimmäinen satatonnari kahdeksan kertaa poikineena. Se oli myös ensimmäinen lehmä, josta ostettiin poika keinosiemennykselle, Lopolan Elmeri.
Kautta aikojen kovin lypsäjä on kuitenkin ollut Jocko Besnen tytär Pami. Paras 12 kuukautta poikimisesta oli melkein 20 000 kg, ja koska sen hedelmällisyys oli tuotostaipumuksen täydellinen vastakohta, se lypsi jatkoksi toisenkin vuoden yli 10 000 kilon tuotoksella.
Viimeiseksi saa maininnan Lopolan Pigalle. Se on lehmä, jota ei tässä kolumnissa voi millään ohittaa. Se tuli karjaan Ranskasta, netistä löydettynä alkiona. Isänä oli jenkkisonni Aaron, emän suku Ranskan parhaita ja Pigallesta tuli ensimmäinen tuontialkiosta meillä syntynyt vasikka.
Pigalle erottui porukasta jo vasikkana, se oli muita korkeampi ja tyylikkäämpi. Myös poikineena se erottui edukseen. Rakenne oli kunnossa ja jalostusarvo korkea.
Lopulta erinäisten sattumien kautta myös ulkomainen keinosiemennys löysi Pigallen, ja siitä huuhdottuja alkioita myytiin Saksaan. Niistä syntyi siellä kaksi sonnivasikkaa, jotka pääsivät nuorsonnikäyttöön, ja se lieneekin ensimmäinen suomalainen holsteinlehmä, josta tuli kansainvälinen sonninemä. Pigallea huuhdeltiin paljon ja hyvin tuloksin, samoin sen tyttäriä. Siitä saatiin liki sata alkiota, ja Pigallen poistuessa karjasta sillä oli elossa noin 30 tytärtä tai niiden jälkeläistä.
Vaikka jalostaminen jatkuukin, on aika epätodennäköistä, että meidän karjaan tullaan koskaan saamaan lehmää, joka jää mieleen yhtä voimakkaasti kuin Pigalle, joten nämä muistelut on hyvä lopettaa siihen.
Jari Loponen