Sedät jaksaa heilua?

On tietysti ihan aiheellista kysyä samaa tätien kohdallakin. Otsikko on Lapinlahden Lintujen kappaleesta, jossa ihmetellään muun muassa sitä, minne istuvat housut on hävinneet. Laulu tuli mieleen, kun kuulin että tässä lehdessä käsitellään myös viljelijän fyysisen kunnon ylläpitoa. Muistelen kolumnissa omaa historiaani sillä saralla. Ihan nappiin ei kaikki selvästikään ole mennyt, koska kysymys passelien housujen katoamisesta on ollut turhankin ajankohtainen.

Lapsuusvuosien perusta on periaatteessa kunnossa. 1970-luvun maaseudulla ei ollut nykyajan houkutuksia kännyköineen ja TV-kanavineen, joten ajankuluksi harrastettiin liikuntaa. Talvella luisteltiin, hiihdettiin ja hyppyreitäkin yritettiin joskus rakennella. Kesällä pelailtiin jalkapalloa ja jonkinlaista yritystä yleisurheilun harrastamiseenkin oli.
    Kävin kuusi ensimmäistä luokkaa pienessä kyläkoulussa, jossa välitunneilla saatiin poikkeuksetta aikaan jonkinlaiset pallopelit, ja aika usein melkoinen riitakin. Johtuen muun muassa siitä, että jalkapallomaalien ylärima oli hienosti sanottuna virtuaalinen, eli sitä ei ollut. En muista, että välitunneilla olisi juurikaan seisoskeltu tyhjän panttina.
    Yläasteella välituntiliikunta sitten loppuikin kokonaan, joka alkuun muistaakseni tuntui oudolle. Vapaa- ajalla toki edelleen liikuttiin, koulumatkastakin tuli päivittäinen viiden kilometrin lenkki. Peruskoulun jälkeiset opiskeluvuodet pitivät liikuntapuolen vireillä, varsinkin agrologiopinnot Ilmajoella sisälsivät käytännössä joka päivä jalkapalloa, sählyä, lentopalloa tai, Pohjanmaalla kun oltiin, silloin tällöin pesäpalloa.
    Armeijan jälkeen alkoivat karjatilan työt. Ja samalla stoppi kaikkeen liikunnan harrastukseen. Töitä piisasi, eikä fyysinen kunto ollut päällimmäisenä ajatuksissa. Toki karjanhoito vanhanaikaisissa rakennuksissa ja talvisin metsätyöt pitivät kuntoa jossain määrin yllä, mutta se ei lopulta korvaa muuta liikuntaa.

Paluu takaisin liikunnan pariin tapahtui reilun 10 vuoden tauon jälkeen. Ulkomaalaiselle harjoittelijalle pähkäiltiin ajankulua ja huomattiin, että kylällä oli alettu pelailemaan jalkapalloa. Maaltamuuton synkimpinä vuosina hiipunut seura Parkkuun Leijonat oli herätetty henkiin. Käytännössä se oli perustettu uudelleen, alkuperäinen oli lopetettu ja kassakin käyty perimätiedon mukaan tyhjäämässä tamperelaisessa ravintolassa. 
    Meiltä on kylän kentälle useampi kilometri ja kyytiä tarjotessa aloin itsekin pelailemaan. Ensimmäinen futishöntsy paljasti armotta totuuden. Hetken pelin jälkeen kunto alkoi pettämään pahemman kerran. Seuraavan aamun muistan vieläkin; jalkalihakset olivat niin pahasti jumissa, että traktorin polkimien käyttökin oli hankalaa. Mutta kipinä syttyi uudelleen, ja syksyllä pelailtiin jo puulaakiakin.

Noista päivistä on nyt liki 20 vuotta. Oman kylän seuran puitteissa on pelailtu kesäisin jalkapalloa ja lentopalloa, talvisin salibandyä. Ikää kertyy ja nyt aletaan olla tilanteessa, jossa jalka nousee hitaammin ja lihashuollon voi kohta keskittää poskilihasten hierontaan. Suu kyllä käy pelatessa entiseen tapaan, ehkä jopa aktiivisemmin, vaikka vauhti muuten hiipuu.
    Nyt ei myöskään enää kisata, kuka kehittyy eniten edellisestä kaudesta, vaan enemmänkin siinä, ettei olisi ainakaan kovin selvästi huonompi kuin ennen.
    Olen aina ollut joukkuepelien ystävä ja homma on edelleenkin hauskaa. Toki suksetkin löytyvät, ja täksi talveksi hommattujen karvapohjien myötä kipinä hiihtoonkin on heräillyt. Tarinan opetus on, että karjatilan arjessa on äärettömän helppo unohtaa liikunta ja kunnon ylläpito. Töitä ja kiireitä löytyy aina ja lenkki tai peli on helppo siirtää huomiseen. Toivottavasti kovin moni muu kuin minä ei onnistu siinä kymmentä vuotta putkeen, se ei kannata.

Jari Loponen
Kirjoittaja kasvattaa perheensä kanssa holsteinkarjaa Lopolan tilalla Pirkanmaalla. Mottona on: ”Ei rakennetta. Ei indeksejä. Me haluamme molemmat.”