Ihminen muuttuu iän myötä, se on selvä. Nuorempana ilahduin siitä, jos onnistuin taltuttamaan huonosti käyttäytyvän hevosen. Se tapahtui lähinnä pakottamalla, sitten kun eläimen negatiivinen reaktio oli jo syntynyt. Oli hienoa kuvitella hallitsevansa isoa eläintä pienin ottein, tai totta puhuen joskus omien voimien äärirajoilla.
Jälkeenpäin voi todeta, että olin onnekas, koska vältyin isommilta tapaturmilta. Päätä ei nimittäin kylmännyt ja itsesuojeluvaisto oli lähes tuntematon käsite. Tiedon puute todellakin korvattiin voimankäytöllä. Monta kertaa olisi voinut käydä pahasti, enkä olisi enää tässä viisastelemassa, tai tekisin sen pyörätuolista käsin. Osumaa olen toki ottanut minäkin, mutta onneksi vain erinäisten ruhjeiden muodossa, olin kai nuori ja nopea.
Nykyinen työni herrasmiesmäistä käytöstä harjoittelevien siitossonnikokelaiden parissa on opettanut paljon siitä, miksi eläin käyttäytyy ihmisen näkökulmasta huonosti. Aivan liian usein on kyse siitä, mitä me ihmiset olemme eläimelle opettaneet tai jättäneet opettamatta. Jokainen käsittelytilannehan on koulutustilanne, jossa vahvistetaan joko oikeaa tai väärää reaktiota. Luottamus on avainsana, ja ellet pysty luomaan luottamussuhdetta eläimen kanssa, käy elämä työlääksi.
Sen jälkeen kun naudan elopaino on ylittänyt 200 kg, on ajanhukkaa yrittää tehdä mitään väkisin. On osattava lukea eläintä ja ennakoida sen reaktioita, silloin pystyy huonon käytöksen usein sammuttamaan alkuunsa jo omalla sijainnilla, äänellä ja eleillä. Usein auttaa, kun antaa vaan eläimelle riittävästi aikaa kun tehdään jotain uutta. Tosin patalaiska eläin oppii siitäkin väärän käytösmallin ja jämähtää niille sijoilleen märehtimään, kun kerran aikaa on.
Hyvin pieni osa naudoista on oikeasti luonnevikaisia. Osa on lähtökohtaisesti arkoja tai huonosti painetta sietäviä, ja väärällä käsittelyllä niistä tulee hyvinkin helposti jopa vaarallisia. Arkaa eläintä ei tulisi koskaan käyttää jalostuksessa, koska ominaisuus periytyy ja jälkeläiset myös oppivat emonsa käytösmallin. Vaikka itse osaisit toimia oikein, aran eläimen kohdalle voi sen elämän varrella tulla ihmisiä, jotka vahvistavat sen epäluottamusta, ja taas ollaan jännän äärellä.
Suuren egon omaavat eläimet ovat pienempi ongelma, mutta ne sopivat vain vieläkin isompiegoisille ihmisille, eivät kuitenkaan jalostuskäyttöön. Nuoria eläimiä kannattaa käsitellä joka päivä vähän, jotta saa eroteltua ne joiden luonteessa on negatiivisia piirteitä. Teuraskasvatukseenkin menevät eläimet ovat huomattavasti turvallisempia, jos tottuvat käsittelyyn alusta alkaen.
Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan sietää karjassaan suorastaan vaarallisesti käyttäytyviä eläimiä. Ei siinä ole mitään hienoa, että joka ilta voi huokaista helpotuksesta jos selvisi päivästä hengissä, ellet sitten ole ammatiltasi härkätaistelija tai rodeoratsastaja. Useimmat meistä eivät ole. Silloin on tarpeen kysyä itseltään: ”Mikä olikaan tärkein jalostusperuste, ja onko omassa eläinten käsittelyssäni jotain korjattavaa”. Tarvittaessa pitää toimia nopeasti; eläin josta uhkaa tulla vaarallinen, rauhoittuu kyllä kummasti teuraslinjalla.
Aika vähän on karjoja, joissa ei koskaan joutuisi työskentelemään kukaan muu kuin omistaja itse. Etenkin eläinkuljetusautojen kuskit joutuvat välillä täysin epäinhimillisiin tilanteisiin lastatessaan näitä mamin pikku mussukoita, joiden on annettu rauhassa kehittyä hirviöiksi. Mielikuvituksellisuutta noihin lastauksiin lisää se, että ne tapahtuvat epämääräisissä tiloissa, joita ei ole suunniteltu lastaukseen. Ajatteles vaan omalle kohdalle.
Mielestäni paras työturvallisuustekijä on järjestää eläimilleen tarpeeksi tilaa, jotain ajanvietettä, huolehtia hyvin perustarpeista ja syödä huonoluonteiset jo ennen kesää.
Vivili Ylönen