Nauta-lehden Asiantuntija vastaa -palstalla vastataan tällä kertaa seuraavaan kysymykseen: ”Apua, karjassamme on ilmennyt perinnöllisen sairauden kantaja! Pitääkö kantaja aina poistaa karjasta?” Vastaajana toimi Faban lihakarjan asiakas- ja kehityspäällikkö Kaisa Sirkko.
– Hätiköityjä poistopäätöksiä ei pidä tehdä, eikä missään nimessä senkaltaisia ylilyöntejä, että vaikkapa laitetaan kaikki sairautta aiheuttavan geenin kantajat teuraaksi. Valitettavasti yksiselitteistä, kaikki tilanteet kattavaa vastausta ei kuitenkaan ole.
Jotkin perinnölliset sairaudet ovat vakavampia, toiset lievempiä. Sairaus voi ilmetä vasta kun eläin on vanhempi, tai se ehdi ilmetä ollenkaan eläimen eliniän aikana, etenkin jos se teurastetaan nuorena. Osa sairauksista taas voi ilmetä jo sikiövaiheessa, jolloin sikiö abortoituu, tai vasikka syntyy epämuodostuneena tai kuolleena. Pahimmillan vakavasti epämuodostunut vasikka voi myös aiheuttaa vakavia poikimavaikeuksia emolle.
Joskus sairauksien ilmenemisessä on myös paljon vaihtelua. Esimerkiksi charolais-rodun blind voi aiheuttaa eläimen syntymisen sokeana, tai se voi sokeutua jossain vaiheessa elämäänsä, tai ei sokeudu ollenkaan. Tai vain toinen silmä sokeutuu. On esimerkiksi tiedossa yli 10-vuotias blindia sairastava sonni, josta ei huomaa päällepäin mitään vikaa. Toisaalta on myös tiedossa charolaisvasikoita, jotka ovat syntyneet sokeina.
Karsintapäätökseen vaikuttaa ensinnäkin se, kuinka merkittävä eläin on karjassa. Jos kyseessä on jo valmiiksi teuraslistalla oleva eläin, niin sen voi toki poistaa. Tai jos eläin on jalostuksellisesti ajatellen heikkotasoinen, poisto on hyvä ratkaisu.
Tilanne on toinen, jos kantajaeläintä on vaikkapa kaavailtu tilan astujasonniksi, tai se on muutoin ominaisuuksiltaan todella hyvä. Silloin kannattaa miettiä tarkemmin. Kantajaakin voi käyttää jalostukseen, kunhan muistaa pitää tiukasti kiinni kahdesta periaatteesta: kyseisen eläimen parituskumppanit ovat testattuja ja ehdottomasti vapaita ko. sairautta aiheuttavasta geenistä, ja kantajaeläimen jälkeläiset testataan ja niistä valitaan jatkoon huolella vain ei-kantajat. On erittäin tärkeää, että eläinvalinnoissa tällöinkin toimitaan vastuullisesti!
Myös geenin frekvenssi eli esiintymistiheys karjassa vaikuttaa päätöksentekoon. Jos isossa karjassa sairausgeeni esiintyy yhdellä lehmällä, lehmän poisto ei ole koko karjan mittakaavassa merkittävä asia. Toisaalta pienessä karjassa, jossa on käytetty paljon yhtä kantajasonnia, voi puolet karjasta olla sairausgeenin kantajia. Puolta karjasta ei tietenkään ole järkevää poistaa, samallahan menisi hukkaan valtavasti myös hyvää jalostusainesta. Silloin on parasta toimia edellä kuvattujen periaatteiden mukaisesti parituksissa.
Myös geenin frekvenssi koko populaatiossa vaikuttaa. Jos sairautta aiheuttava geeni on erittäin yleinen koko rodussa, ei tietenkään voida ajatella että poistetaanpa suurin osa rodun eläimistä. Tässäkin tilanteessa on toimittava edellä mainittujen, testaamista ja paritusta koskevien periaatteiden mukaan.
Jos omasta karjasta löytyy sairausgeeniä kantavia eläimiä, kannattaa aina ottaa yhteyttä asiantuntijaan, esimerkiksi Faban emolehmäneuvojaan tai vaikkapa minuun suoraan. Yhdessä voidaan miettiä juuri oman karjan tilanteeseen sopivat toimintavaihtoehdot!
Miten sairaudet periytyvät? Voiko sairausgeeni hypätä sukupolvien yli?
– Perinnöllisen sairauden ilmeneminen eläimellä vaatii, että se on saanut sairautta aiheuttavan geenin sekä isältään että emältään. Tämänhetkisen tiedon valossa kaikki lihakarjaroduista löydetyt perinnölliset sairaudet ovat juuri näitä väistyvästi periytyviä sairauksia.
Tämä tarkoittaa sitä, että on olemassa ilmiasultaan terveitä eläimiä, joista osa on täysin vapaita sairautta aiheuttavasta geenistä ja osa kantajia, jotka periyttävät sairausgeeniä osalle jälkeläisistään. Ilman testaamista emme voi tietää päällepäin terveestä eläimestä, onko se sairausgeenistä vapaa vai kantaja.
Sairausgeeni ei voi hypätä sukupolvien yli, mutta sairaus itsessään voi. Kantajat siirtävät geeniä sukupolvesta toiseen, mutta se ei useimmiten näy niiden ilmiasussa lainkaan. Tällöin voi tuntua, että sairaus putkahtaa parin sukupolven jälkeen taas esiin kuin tyhjästä.
Aina kannattaa muistaa myös se tosiasia, että sairautta aiheuttavan geenin kantajan jälkeläisistä keskimäärin puolet on täysin vapaita geenistä, siis täysin terveitä ja aivan yhtä kelvollisia kuin mitkä tahansa eläimet. Tietyistä suvuista peräisin olevat sairausgeenin kantajien jälkeläiset, jotka itse ovat testatusti ko. geenistä vapaita, voivat jopa osoittautua erityisen arvokkaiksi ja kysytyiksi. Niitähän luonnollisesti on vähemmän saatavilla.
Kuvat: Kaisa Sirkko ja Sanna Lohenoja
Jutun voit lukea myös tulevasta lokakuun Nauta-lehdestä 4/2020.