Vaikka olisi laatinut kuinka hyvät suunnitelmat karjansa ruokintaan, voi matkassa olla monta mutkaa ennen onnistumista. Osaatko välttää nämä kahdeksan yleistä ruokinnan karikkoa?
1. Analyysi puuttuu
Kotoiset rehut vaativat analysointitietoa tilalta. Analysoimaton, naapurilta ostettu viljasatsi voikin olla kevyempää kuin oletti, ja lehmien energiasaanto jää oletettua alhaisemmaksi. Yllättävän usein syksyisin myös törmää tilanteeseen, jossa säilörehua ruokitaan pyöröpaaleista tai pikkuaumasta, joita ei ole analysoitu. Odotellaan kelien viilenemistä ja ison siilon aukaisua, eikä tänä aikana tiedetä millaista säilörehua lehmät syövät.
2. Jokin ryhmä jää vaille suunnitelmaa
Kaikilla eläinryhmillä on oltava ajantasainen ruokintasuunnitelma. Jos haluaa, että ensikot poikivat 24 kk iässä ja tuottavat hyvin ilman terveysongelmia, on nuorkarja ruokittava oikein. Toisaalta väkirehua ei kannata syöttää varmuuden vuoksi. Umpilehmillä taas kalsium- ja kaliumpitoisen säilörehun syöttäminen altistaa poikimahalvauksille. Poikivien katastrofi on valmis, jos magnesiumista on pulaa ruokinnassa.
3. Laitumen lisäruokinta epäonnistuu
Kesän edetessä laidun ei riitä, joten lisärehua, valkuaista ja kivennäisiä pitäisi saada jokaiselle laitumella olijalle, myös nuorkarjalle. Tämä on joskus hankalaa. Etenkin loppukesällä suoraan laitumelta poikimaan tulevilla umpilehmillä on kohonnut riski ongelmiin, mikäli laidunkaudella ei ole saatu riittävästi valkuaista ja kivennäisiä sekä hivenaineita.
4. Tyhjä pöytä stressaa
Jos ruoka loppuu pöydältä kesken, ollaan sekä ravitsemus- että hyvinvointiongelmien äärellä. Lehmä tarvitsee tietyn määrän karkearehua, jota se päivän mittaan märehtii ja samalla tuottaa sylkeä rehun sulattamiseen ja pötsin neutraloimiseen. Jos kuidun määrä jää vähäiseksi, märehdittävästä tavarasta tulee pulaa; eläin stressaantuu ja alkaa helposti hakea sijaistoimintoja. Klassinen esimerkki tästä on kielenpyörittäminen.
Lehmä tarvitsee märehtijänä pötsiinsä tietyn määrän karkearehua. Nuorkarjalle voi antaa ”puuharehua.”
5. Yäk, pahaa ruokaa
Jos lehmä ei pidä säilörehun mausta, ollaan ongelmissa. Virhekäynyt, lämmennyt rehu ei maistu lehmille. Lämpenemistä voi ennaltaehkäistä kesäaikaan hapottamalla apetta.
Moni luottaa kivennäisruokinnassa, että lehmä syö sen mitä tarvitsee. Ei muuten syö. Lypsylehmät tarvitsevat päivittäin mm. magnesiumia, joka on maultaan lehmän mielestä pahaa. Jotta kivennäistä syötäisiin riittävästi, on paha maku häivytettävä esimerkiksi melassilla
6. Luotetaan kristilliseen tasajakoon
Ruokintasuunnitelmaa laskiessa oletetaan kaikkien lehmien syövän saman määrän rehua. Eihän se niin mene. Kun arka tai ontuva uskaltautuu syömään, on rehun lehtevimmät osat syöty, apetta on pyöritelty ja lajiteltu, väkirehut menneet parempiin suihin. Parsinavetassa taas naapurin pitkä kieli yltää vieruskaverinkin väkirehuihin. Tästä syystä eläimet pitäisi ryhmitellä parsinavetoissa tarkemmin.
7. Lehmä ei ehdi syömään
Lypsylehmät ovat kiireisiä: maito tuotetaan maatessa ja siihen kuluu puolet vuorokaudesta – toivottavasti. Sitten pitää jonottaa lypsylle, hoitaa sosiaalisia suhteita ja kiimahommia ja tietenkin SYÖDÄ! Jääkö siihen aikaa? Lehmä syö ja lepää mieluiten samaan aikaan oman lauman kanssa, mutta jos pihatossa vain kolmasosa mahtuu yhtaikaa ruokintapöydälle, odotteluksi menee. Entä pitääkö kyttäillä kauankin, että pääsee tai uskaltaa ruokintakioskiin?
8. Syömiselle on konkreettisia esteitä
Seuraa eläinten syömistä! Mihin niska ja kurkku osuvat syödessä? Toivottavasti eivät mihinkään. Onko pihatossa koko ruokintakäytävän eläinryhmä vinossa syödessään? Liukastelevatko ne syödessään? Myös vanhoissa parsinavetoissa parsien etuosan esteet ovat pääsääntöisesti liian alhaalla nykylehmille. Liian matalalla olevat parsirakenteet osuvat niskaan ja silmämääräisesti varsin lähellä oleva rehu onkin lehmän ulottumattomissa.
Estääkö liian matala niskaputki syömistä?
Teksti: Kirsi Vartia, Emovet Oy
Kuvat: Kirsi Vartia ja Sanna Lohenoja
Lue lisää sujuvan ruokinnan järjestämisestä lokakuun Nauta-lehdestä 4/2018!