Historiakuvaa Härkälän anguskarjasta vuodelta 1983. Sonni on Koikkalan Valtteri ja lehmä Härkälän Nora.
Lihakarjan omistaja, tuntuuko emolehmätarkkailu punnituksineen ja muistiinpanoineen joskus työläältä? Mieli saattaa muuttua, kun luet tämän jutun.
Nautakarja-lehdessä 3/1975 julkaistiin Eeva Larpeksen artikkeli ”Pihvikarjantarkkailu käytännössä”. Sen mukaan lihakarjantarkkailu sai alkunsa Suomen Lihakarjayhdistyksen ja Suomen Kotieläinjalostusyhdistyksen (SKJY, nykyisin Faba) yhteistyösopimuksesta, jossa SKJY otti tehtäväkseen tarkkailun kenttätyön suorittamisen.
SKJY:n jokaisessa piirissä oli nimetty virkailija, joka teki tilakäyntejä ja valvoi punnituksia. Virkailija kävi tilalla vähintään kahdesti vuodessa valvomassa 200 ja 365 päivän punnitukset. Ainoastaan tarkkailijan suorittama punnitus oli virallinen. Virkailija ilmoitti eri lomakkeilla punnitusten lisäksi kaikki karjan tapahtumat kaksi kertaa vuodessa. Näitä olivat siemennys-, astutus- ja poikimistiedot sekä poistot, myynnit ja teurastukset. Tilalla oli päivyri, johon nämä tiedot tuli merkitä.
Lomakeruljanssi työllisti ainakin Suomen Postia. Artikkeli kertoo: ”Tilalla täytetyistä ja nimikirjoituksellaan varustetuista tarkkailulomakkeista tarkkailija jättää yhden kappaleen tilalle, lähettää yhden Suomen Lihakarjayhdistykseen ja yhden SKJY:n keskustoimistoon sekä pitää yhden itsellään. Keskustoimistossa todelliset punnitustiedot korjataan vastaamaan 200 ja 365 päivän painoja ja palautetaan sen jälkeen edellä mainittuihin kolmeen paikkaan.”
Kaikki tämä siis käsin ja paperityönä. Eläköön tietokone ja Minun Maatilani!
Tuoreisiin vuoden 2017 emotarkkailun tuloksiin voit tutustua huhtikuun Nauta-lehdessä 2/2018. Samasta lehdestä löydät myös vuonna 2017 syntyneiden parhaat vuodenpainot.