Kuulin huhua, että tähän Nauta-lehteen tulee juttua korvamerkeistä. Aika kuluu sen verran rivakkaan tahtiin, että niinkin uusi keksintö kuin nautojen pakolliset korvamerkit on ollut käytössä varsin kauan. Itse asiassa hieman hämmästyin, kun aloin miettimään, kuinka pitkään niitä on käytetty.
Käyttöönotto tapahtui aikaan, jolloin sosiaalinen media toimi vielä lähinnä leukoja heiluttamalla, valtaosa puhelimista oli tukevasti piuhalla seinässä kiinni, tai jos se piuha jo puuttuikin niin puhelimen näyttöä ei ainakaan hiplattu siihen malliin kuin nykyään. Tästä on helppo päätellä, että Nauta-lehden nuorimmat lukijat eivät muista aikaa ennen lehmien keltaisia korvakoruja kuin valokuvista.
Tunteita merkit ovat Suomessa herättäneet koko historiansa ajan. Niiden käyttöönotto osui oman tilanpidon alkuvuosiin ja muistan edelleen ainakin osan reaktioista. Itselle korvamerkkien käyttöönotossa ei ollut mitään kovin isoa kynnystä. Talossa kun sattui jo olemaan ihan samoja keltaisia merkkejä ja pihdit niiden kiinnittämiseen, korvanumero vaan merkattiin tussilla merkkeihin. Lehmävasikoiden korvathan oli tarkkailukarjoissa myös perinteisesti lovettu, joten meillä ei merkitsemättömiä nautoja ollut. Omalla kohdalla vastarintaa herätti lähinnä merkinnän pakollisuus.
Uusi systeemi sinällään oli tuttu ja itse asiassa helpotti hieman töitäkin, kun numerot tulivat merkkiin valmiina ja hyvin pysyvinä. Lisäksi ainakin vasikka, jolla oli korvanumero 488, oli hyvin kiitollinen saadessaan vain merkin lovien sijasta. Systeemin sanktiointi ja säännötkin olivat siihen aikaan aika lailla järkevämmissä puitteissa, tai sitten alan lähestyä sitä osaa tämän lehden lukijoista, jonka mielestä kaikki oli paremmin ennen ja muistikin pätkii.
Tiloilla, joilla merkit olivat ihan uusi asia, sulateltavaa oli enemmän. Merkkien ja pihtien kustannusten kuriin saamista suunniteltiin tarmokkaasti esimerkiksi niiden valmistamisella itse muoviämpäreistä, jonka ajatuksen tosin systeemin valvojat koulutustilaisuuksissa vähintään yhtä pontevasti ampuivat alas.
Someraivonkin asia olisi takuulla herättänyt, jos siis some vain olisi ollut olemassa. Maaseudun yleisönosastossa käyty keskustelu ei ihan samaan yltänyt, vaikka tunnetilat varmaan olivat vähintään yhtä kiihkeitä kuin tämän päivän tapauksissa.
Merkkien kiinnittämien varsinkaan täysikasvuisten eläinten korviin ei ihan ymmärrettävästi isommin houkutellut. Tuon ajan peruina myös Faban seminologeilla on edelleen ostettavissa palvelu korvamerkkien kiinnittämiseen. Osuuskunta halusi palvella omistajiaan joilla ei ollut pihtejä, halua sellaisia hankkia tai muuten vaan eivät halunneet sekaantua Brysselin herrojen systeemeihin.
Kun merkit aikaanaan oli saatu korviin, alkoi pikku hiljaa selvitä, että ihan kaikki eivät pysyneet korvissa teurastamoon lähtöön asti, ei välttämättä lähellekään sitä. Toisaalta korvamerkkien Rambot taas ovat niin sitkeitä, että eläimen korva repesi ennen kuin merkki suostui luovuttamaan. Molemmat ääripäät ovat pahasta ja herättävät säännöllisesti keskustelua.
Merkkien myyjille asian tekee hankalaksi se, että merkkien kestävyyteen vaikuttavat paljon navetan olosuhteet. Itse muistan laitumelle hankkimani halvan, lukittavilla aidoilla varustetun ruokintahäkin. Se osoittautui niin tehokkaaksi merkkien ja korvien tuhoajaksi, että on jokusen vuoden odotellut pientä sepittämistä mahdollisimman kaukana eläimistä.
Alkuaikojen jälkeen lehmät ovat saaneet merkit toiseenkin korvaansa. Markkinoille on tullut e-merkki, joka mahdollistaa tunnistamisen robotilla tai juottoautomaatilla. Genominäytteenottoa helpottamaan taas on kehitetty DNA-merkki.
Muutaman vuoden kuluttua merkkien käyttö Suomessa täyttää neljännesvuosisadan. Ainakin itse olen sitä mieltä, että ne ovat kelpo tuote käytettäväksi eläinten merkintään, kunhan vain kohtuullisen reipas normienpurkutalkoo saadaan yltämään korvamerkkisäännöksiin ja sanktioihin. Sen verran perinteisiin kangistunut alan tosin jo olla, että sen merkkeihin jostain ilmestyneen nollan olisi voinut jättää laittamatta. Tosin ainakin tanskalaiset ihmettelevät, miksi muuten niin rationaaliset suomalaiset käyttävät lehmistään kolmea eri numerotunnistetta, mutta se on jo ihan eri jutun aihe.
Jari Loponen
