Ensimmäistä kertaa elämässäni en tunne haikeutta päättynyttä kesää kohtaan. Kutsun sitä kesäksi vain niiden muutamien viimeisten viikkojen ansiosta. Voin hyvin laskea irti tästä ja alkaa odottamaan seuraavaa. Olenkin jopa ilman sammakkoprofeetan arvonimeä luvannut monelle sen olevan vähäsateisempi.
Noiden poutaisten viikkojen aikana pääsin viimein pellonraivausprojektin alkuun. Kantoja irti repiessä ja loputonta kiven paljoutta tonkiessa on ollut aikaa ajatella. Vaikka en tunne itseäni vähääkään vanhaksi, huomaan välillä ihmetteleväni asioita kuin sota-ajan nähneet miehet.
Osa raiviostani on aivan maantien laidassa, joten olen saanut seurata kun erittäin pitkää työpäivää paiskivat thaimaalaiset poimijat rahtaavat marjoja metsästä. Onko pitkistä leipäjonoista vihaisia viestejä päättäjille lähettelevillä suomalaisilla kaikilla puujalat, vai mistä on kyse kun heille ei veroton tulo kelpaa?
Auto monilla tuntuu olevan ja myös rahaa, ainakin Virosta kiikutettuun olueen. Päättelen tämän siitä, että voisin perustaa uuden bisneksen laittamalla raivion laitaan pullonpalautuspisteen. Jos puoletkin niistä autosta metsään heitetyistä pulloista osuisi palautuslaatikkoon, tekisin hyvän tilin vähintään aikanaan säästettyjen sonnin henkien muodossa.
Voisin jopa asettaa kannustinpalkkion, ”jätä tyhjä pullosi tähän, saat täyden tilalle”, sen verran kalliiksi tulee oluttölkin tai -pullon sirpaleet säilörehun seassa. Verottajalla tosin voisi olla vaikeuksia suhtautua oluen hankintamenoon kirjanpidossa.
Oma lukunsa on se, miksi minä ylipäätään raivaan peltoa? Olkoonkin, että päivän ensimmäiset kaksi tuntia kaivurin puikoissa saa aina iloisen hymyn kasvoille kuin lapsella leikkiessä, niin siitä eteenpäin puun maku alkaa kyllä vähitellen hiipiä suuhun. Kun tietää raivaavansa kovalla työllä peltoja, joiden kilpailukyky ns. tuellisiin peltoihin on mittavalla takamatkalla, on vähintään inhimillistä kyseenalaistaa vähän tekojansa.
Tilaansa kehittävillä alkaa vaihtoehdot käydä vähiin, ellei järki voita politiikan saralla. Maataloustukijärjestelmämme toimii kuten sosiaalituki, eli mitä vähemmän yrität, sitä varmemmin yhteiskunta tukee taloudellisesti. Onko ihme, jos kilpailukykymme rapautuu samaan aikaan kun maksetaan siitä, ettet tuota mitään?
Naureskelemme ylemmyydentuntoisina kreikkalaisille, mutta minä en kohta näe juuri eroa, tosin en tiedä varmuudella sotkevatko siellä lukiolaiset ruoalla katuja kuten täällä?
Valitettavinta on huomata, että avuttomuuden kulttuuri on levinnyt jo itseään yrittäjiksi kutsuvien pariin. Sinne missä aiemmin on tunnettu ylpeyttä omin avuin selviytymisestä. Itse tehdyistä investoinneista ei haluta ottaa vastuuta, vaan haikaillaan jonkin väkisinkin naurettavan pieneksi jäävän kriisituen perään.
On aika tunnustaa tosiasiat ja alkaa sisältä päin tervehdyttää alan ongelmia. Valtion kassassa ei ole rahaa niin paljon, että sillä montaa kriisiin ajautunutta tilaa pelastettaisiin, on etujärjestöltäkin vastuutonta uskotella kenellekään muuta. Valtio voisi sen sijaan purkaa loputtomia yrittämisen esteitä ja saada aikaan mittavia säästöjä, sekä yritysten kustannusrakenteeseen, että omiin menoihinsa.
Aika paljon kyntämätöntä sarkaa olisi myös siinä, miten suomalaiset tuotteet saataisiin maailmalle, muutenkin kuin polkuhintaan. Jos tanskalaisetkin sen osaavat niin miksi emme me?
Järjen voittoa odotellessa, jatkan sitä mikä näyttää suuresti kummastuttavan myös ohi ajavia thaimaalaisia, en ihmettele jos pitävät meitä suomalaisia vähän erikoisina.
Vivili Ylönen