Facebookissa kiersi vähän aikaa sitten haaste, jossa piti esitellä viisi kappaletta elämänsä tärkeimpiä lehmiä. Tässä ovat minun elämäni lehmät.
Allu oli ensimmäinen lempilehmäni. Olin ala-asteella, kun Allu oli meillä. Allu oli tummanruskea ja aika iso lehmä (toki itsekin olin pienempi kuin nyt!). Allun emä oli Ulla, ja samasta emästä oli Yönnukkuja. Allun partta kävin usein siivoamassa, ja kerran lomittaja yllättikin minut ja kaverini Allun parresta pelkät sukat jalassa. Olimme tietenkin siivonneet sen niin hyvin, että eihän sinne nyt likaisilla kengillä sopinut mennä.
Allun tuotokset eivät olleet kummoisia, mutta eihän niillä lempilehmän kohdalla ole niin väliä. Allu jätti onneksi meille jälkeläisiä, ja niistä onkin seuraavien polvien edustajia lypsyssä.
Raaka oli puoliksi suomenkarjaa, kokonaan vaaleanruskea ja lauhkea kuin lammas. Raaka poiki hiukan alaikäisenä ja oli poikiessaan vielä niin pieni, että pääsi karkaamaan parrestaan. Siellä se sitten käytävällä makoili, ja antoi vaikka istua päälleen. Raaka jätti myös jälkeläisiä, joista vanhin, Teini, on yhä karjassamme.
Ypinässä rakastuin sen väriin. Ypinä oli kokonaan tasaisen musta, lähes sinertävän musta. Ja sen karva oli aina tosi kiiltävä. Ypinä jätti vain yhden jälkeläisen, Hupinan, mutta Hupina onneksi teki Kipinän, joten tämänkin lehmän suku jatkuu.
Rakas onkin vahva persoona. Viimeisimmät poikimiset on hoidettu nopeasti ja sen jälkeen töitä on jatkettu niin kuin siihenkin asti. Rakas on myös ihanan värinen, lähes kokonaan valkoinen. Väri on periytynyt melko hyvin tyttärille, sillä kolmesta karjassa olevasta tyttärestä kaksi on yhtä valkoisia kuin emänsä. Tällä hetkellä poikimisia on kasassa yhdeksän ja Rakas on yhä pirteä. Tuntuu, että poikimiset ovat alkaneet nuorentaa sitä.
Ylypiässä kiehtovinta on varmaankin sen koko. Ylypiä (tai kavereiden kesken Ylpsy) on selkeästi karjamme suurin lehmä. Ylypiä on erittäin mieluisasta suvusta. Sen emänemä on ensimmäinen satatonnarimme Hemuli.
Valitettavasti Ylpsy ei itse ole tehnyt viidellä poikimisellaan kuin yhden tyttären, Julukian. Toiveissa kuitenkin olisi, että tyttäriä tulisi lisää. Kaksi viimeistä kertaa olenkin ollut täysin varma, että odotettu lehmävasikka tulee, koska tiineys on ollut seksatusta siemenestä. Sonni on kuitenkin tällaisesta tapauksesta tullut molemmilla kerroilla, ja pettymys on ollut suuri. Ehkä seuraavalla kerralla onnistuu.
Elämäni lehmiä yhdistää persoonallisuus. Kolme ensin mainittua olivat lempeitä, Rakas on topakka ja Ylypiä vähän varovainen. Väri on luonteen ohella näin jälkeenpäin tarkasteltaessa tuntunut olleen toinen tärkeä kriteeri. Maitomäärä ja rakenne ovat tulleet merkittäviksi asioiksi vasta Rakkaasta alkaen, aiemmat lempilehmät eivät olleet varsinaisia maitotykkejä tai jalostuksen helmiä. Kaikki yhtä rakkaita silti, ja kyllähän se omien mussukoiden näkeminen ja seuraaminen lisää työn mielekkyyttä.
Annakaisa Aspila