Eurooppa on murroksessa. Jos vihollinen ylittää Suomen rajan, onko aikaa ja mahdollisuuksia siirtää karjaa? Onnistuuko nykylehmiltä evakkomatka niin kuin lapinlehmiltä Lapin sodassa? Kiteen Piiroomäen tilan emäntä Sari Rouvinen toivoo kaiken varalta Suomen päättäjiltä toimia ruoan omavaraisuuden varmistamiseksi.
Sari Rouvinen pyörittää Piiroomäen tilaa miehensä kanssa. Kesällä jutunteon aikaan lypsyssä oli 22 lehmää ja kuusi ummessa. Vuonna 2002 valmistuneen navetan silmäterä on lapinlehmän ja kyytön risteytys Taateli. Suurin osa tilan karjasta on holsteinia. Ympäriltä eläimiä löytyy lisää.
– Karhusta ei ole ihmisille vaaraa. Ainoastaan rehupaalin ne käy välillä perkaamassa ja pellolla mättämässä kauraa naamaan. Se on sushukkanen kaikkein vaarallisin rajaseudun asukkaista, Rouvinen täsmentää.
Piiroomäen maatila on Kiteen kumpuilevassa maastossa ja vain noin kymmenen kilometrin päässä Venäjän rajalta.
– Ei tässä pelätä kannata. Jos pelkää, niin pittää pysyä peiton alla, kuittaa emäntä Sari Rouvinen.
Jos idän suunnasta alkaisi paukkua, niin lähiseudun metsäinen seutu ei Rouvisen arvion mukaan venäläisiä kiinnostaisi. Jos äkkilähtö tilalta kumminkin tulisi, sen onnistuminen pohdituttaa. Kaikkia lehmiä ei noin vain pakata autoon, ellei sitten joku taho järjestäisi kuljetusta.
– Pakko olis kai jonkunlainen satsi lehmiä ottaa mukaan, että sais maitoa ja lihhoo. Toivottavasti sitä ei tarviis oikeesti käydä miettimään, Rouvinen pohtii.
Tulevaan varautumista Kiteellä kyllä kannustetaan. Piiroomäen emännän mielestä Suomessa pitäisi lopultakin tehdä oikeita ja tuntuvia päätöksiä kotimaisen maataloustuotannon säilyttämiseksi.
– Jos torpataan kaikki mahdolliset kuljetukset ulkomailta Suomeen, niin ei ole ihan sataprosenttinen tämä Suomen omavaraisuus silloin, Rouvinen pohtii.
Suunnitelmia trimmataan
Suomessa eletään nyt uudessa turvallisuusympäristössä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Selvityksiä tehdään ja tarkennetaan sen varalle, että jotain huolestuttavaa alkaisi tapahtua mahdollisesti myös itärajan tuntumassa. Jos väkeä pitää kriisin takia siirtää, se määräys tulee sisäministeriöstä.
Mutta mitä tehdään lypsylehmille, jos lähtökäsky tulee? Maa- ja metsätalousministeriön ruokaosaston apulaisosastopäällikkö Taina Aaltosen mukaan tilanne on hankala. Nykyiset navetat ovat lypsyrobotteinen teknisiä tiloja ja jos niistä joudutaan lähtemään, vastaavia tiloja ei ole helppo löytää uudesta paikasta.
Aaltosen mukaan ainakin merkittävä osa karjasta jouduttaisiin teurastamaan ja siinäkin tulee ongelmia, sillä teurastustoiminta on keskittynyt ja lähin teurastamo saattaa olla hyvinkin kaukana.
Ruokaturvan kannalta maitotuotteiden riittävyys saattaa olla koetuksella, jos idästä jouduttaisiin siirtymään länteen. Sikaa ja kanaa kasvatetaan Länsi-Suomessa, mutta maidontuotannossa varsinkin Pohjois-Savo on tärkeä alue.
Eri viranomaisten, sidosryhmien sekä karjatilojen yhteistyötä kriisitilanteissa on toki pidetty yllä jo ennen Ukrainan kriisiä, sillä Ruokavirasto ja aluehallintovirastot vastaavat vakavien eläintautien torjuntaan liittyvien valmiusharjoitusten suunnittelusta ja järjestämisestä yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Viimeksi tällainen harjoitus pidettiin kaksi vuotta sitten. Siinä harjoiteltiin varautumaan afrikkalaiseen sikaruttoon.
On sitä oltu reissussa ennenkin
Mahdollinen kotieläinten evakko maan sisällä ei olisi samanlaista kuin Suomen käymien sotien aikana. Karjan määrä tilaa kohden on kasvanut. Elämme toisenlaisessa ympäristössä senkin takia, että suhteemme eläimiin on muuttunut. Tavalliselle kaupunkilaiselle lypsylehmä alkaa olla kaukainen ja etäinen eläin. Sen sijaan oma lemmikki on perheenjäsen ja hyvä ystävä.
Lemmikkien tärkeys nousi esille alkuvuonna, kun monella sotaa Suomeen paenneella ukrainalaisella oli lemmikki mukana. Lemmikit ovat nousseet listalle myös Suomessa, kun valmiussuunnitelmia uudistetaan.
Lehmien evakko ei ole Suomessa ollenkaan tuntematon juttu. Kun karjalaiset lähtivät evakkomatkalle omilta kotikyliltään eri puolille Suomea, kärryn perässä tai taluttajan köyden päässä kulki lehmä jos toinenkin nöyrästi uusiin maisemiin.
Toinen merkityksellinen evakkomatka tehtiin sotien aikana Lapista Ruotsin puolelle. Tämä reissu käytännössä pelasti lapinlehmän alkuperäisrodun.
Lapinlehmä sekä muut pohjoismaiset tunturikarjat esiteltiin kesällä näyttävästi Tornionlaakson museossa näyttelyssä ”Snöhvit, Punakorva, Fjellblom – Pohjoisten tunturikarjojen historia, nykypäivä ja tulevaisuus”.
Laitumella hankittu kuntohuippu auttoi
Lapin sodan aikana Suomesta kuljetettiin Ruotsiin yli 18 000 nautaa. Lisäksi Ruotsin puolella kävi väliaikaisesti ainakin 7500 nautaa. Matka oli pitkä, mutta lehmät olivat kuin sattumalta hyvässä kunnossa. Historiantutkija ja Tornionlaakson näyttelyn suunnittelija, tutkijatohtori Hilja Solala pitää ratkaisevana sitä, että lehmillä oli takana tehokas laidunkausi.
– Kun evakuointi alkoi syksyllä 1944, niin karja oli kesän ollut laitumella ja kulkenut pitkiä matkoja etsien syötävää eli olivat fyysisesti hyvässä kunnossa, toisin kuin jos olisivat seisseet navetassa. Silti kaikki eivät sitä matkaa kestäneet, Solala sanoo.
Moni on epäillyt vastaavan vaelluksen onnistuvan enää tänään, sillä lehmien samoilu laitumella on muuttunut ja vähentynyt merkittävästi.
Kuljetus oli naisten hommaa
Lapinlehmät vietiin aluksi Ruotsin Norrbotteniin ja myöhemmin evakkoalueeksi tuli myös Västerbotten. Eniten lehmiä otettiin naapurimaassa vastaan mm. Alaluulajassa, Arvidsjaurissa, Råneåssa, Älvsbyssä, Piitimessä ja Skellefteåssa. Jokaisessa kunnassa otettiin ainakin tuhat lehmää vastaan. Meijereiden vastaanottokyky oli yksi kriteeri lehmien vastaanoton määrässä.
Kun miehet olivat samaan aikaan rintamalla, lehmien kuljetus jäi naisille ja nuorille. Yksi heistä oli vuonna 1922 Rovaniemen maalaiskunnassa Käyrämöjärven maisemissa syntynyt Martta Käkelä. Muistelmissaan hän kirjoittaa lähdöstä koskettavasti:
”Koottiin koko kylän karja samaan laumaan ja lähettiin viemään koko karjaa, vaikka tie oli ahtas kun oli pakenevia saksalaisia ja venäläisiä sotavankeja, jotka veti kärryjä ja kenttäkeittiöitä. Välillä levättiin ja syötettiin ihmisten latoista heinää ja sitten lähellä Torniota tuli tieto että päästään Ruotsin puolelle, mutta meidän porukan piti odottaa yhdeksän vuorokautta Haaparannassa. Sitten vasta päästiin jatkamaan junalla Luulajan jokivarteen, jonne sijoitettiin asumaan ja siellä oltiin talvi.”
Ruotsin rehu ja kelirikko tekivät ongelmia
Matkanteossa ravinto on tärkeää, mutta rajansa kaikella. Niukkaan ravintoon tottuneille lapinlehmille Ruotsin vahva rehu teki monenlaisia ongelmia. Matkalla syntyneet vasikat saatettiin nostaa kuorma-auton lavalle.
Aina välillä kuljetuksessa tuli pientä sekasortoa ja joku yritti karata laumasta. Hilja Solalan keräämien tietojen mukaan esimerkiksi Ruotsin puolella Skellefteåssa lehmät villiintyivät, kun näkivät vihreän puiston.
Keväällä 1945 oli lapinlehmien aika palata takaisin Suomen puolelle. Aika moni evakossa syntynyt vasikka laitettiin lihoiksi sen takia, että ne eivät olisi jaksaneet kulkea isompien mukana paluumatkaa Suomeen. Paluuta hidasti myös paha kelirikko. Siksi viimeiset lehmät saatiin Suomen puolelle vasta heinäkuussa. Suurin osa lehmistä palasi kuitenkin takaisin.
Martta Käkelä kuvailee tekstissään paluumatkaa, kun tultiin Tornioon:
”Sitten vaihdettiin junaan, se oli avovaunu, johon pantiin elukat vierekkäin. Tultiin Rovaniemelle ja se oli rauniona. Sitten tultiin isolla roomulla yli, lehmät myös ja käveltiin Nampaan asti. Kyllä kaikki lehmät olivat sitten väsyneitä, net makasi monta päivää, sitten vähitellen rupesivat kulkemaan laitumella.”
Kun lehmät palasivat Suomeen, oli iso työ saada lehmät oikeille omistajille. Lehmät oli toki merkitty ennen lähtöä, eli korviin tai kaulaan oli laitettu merkintä. Joidenkin lehmien kylkeen oli kirjoitettu kotipaikka. Merkintätapa vaihteli ja osa merkeistä oli tipahtanut reissussa, siksi kaikkia lehmiä ei pystytty tunnistamaan reissun jälkeen. Karjanpalautusluetteloiden muodostama pino oli valtavan korkea ja sekin kertoi koko urakan suuruudesta.
Videolla Piiroomäen emäntä Sari Rouvinen kertoo ajatuksiaan rajaseudun uhkista:
Teksti, kuvat ja video: Lassi Lähteenmäki
Historiakuvat: SA-Kuva
Aiheesta voit lukea pidemmän jutun joulukuun Nauta-lehdestä 5/2022.