”Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin.…nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin”. No ei nyt ihan kuten Eput laulaa, pikemminkin ihan jotain muuta. Nuorempana työt olivat oikeasti fyysisesti raskaita, mutta enimmäkseen keholle yhtä pahasta kuin jatkuva velttoilu. Kaukaisessa nuoruudessani ajoin työkseni kuorma-autoa. Istumista ja luokatonta voimanmittelyä vuoron perään. Ei ollut tekniikkaa, joka olisi siirtänyt sementtisäkit, tiililavat sun muut kevyellä sormenliikkeellä auton lavalta alas. Tai olihan sitä tekniikkaa, mutta ei minun työpaikassani.
Kun ryhdyin maatalousyrittäjäksi, oli sekin vielä hyvin fyysistä työtä. Ulkoilma ja jatkuva rehkiminen pitivät luonnollista huolta unesta, muuten olo tuskin oli aina kovinkaan juhlava, sen varmistivat epäsäännölliset elämäntavat.
Ajan kuluessa olen uskotellut itselleni, etten tarvitse liikuntaa kun työ hoitaa sen automaattisesti. Muutos on tapahtunut kuin varkain, eihän nykyinen työni ole kuin pelkkää koneissa tai toimistossa istumista istumisen perään. Korkeintaan välillä toteutan rakennusharrastustani tai kanniskelen irtoaitoja, tosin aina liian innokkaasti repimällä. Harvoin kuitenkaan töissä hiki tulee ja ainoat liikuntaharrastukseni olivat hyvin pitkään ratsastus ja satunnaiseksi hiipunut maastopyöräily.
Lopulta huomasin kivun olevan parhaiten seurassani viihtyvä kaveri ja totaalinen jumitustila asui koko kropassa. Eipä oikein sujunut enää ratsastus, nukkumisesta puhumattakaan. En suostunut hyväksymään ennenaikaista rampautumistani ja aloin perehtyä asiaan. Huomasin eläväni kuin pahaiset änkyrä-äijät. Yksipuolisesti kuormittavaa työtä ja staattisia työasentoja, liikaa stressiä, liian vähän unta, vääränlaista ruokaa liian isoin annoksin jne.. Kehon huoltamisesta tai palautumisesta ei ollut tietoakaan. Enkä taatusti uskonut, kun hyvää tarkoittavat ihmiset koittivat ohjata lääkäriin jatkuvan kipujen kanssa ärhentelyn sijaan. Päähäni ei millään mahtunut, etten voi jatkaa noin.
Päätin sitten alkaa liikkua, kun ratsastuskin oli tauolla tallinrakennusprojektini vuoksi. Tilanteen korjaaminen alkoi miltei vimmaisesti. Olinhan monesti kuullut kehuttavan, kuinka hyvää kuntoilua on raivaussahatyö. Oliko silti ihan pakko aloittaa täysillä, kun mitään aiempaa kokemusta asiasta ei ollut? Talven aikana sain itseni tosi kipeäksi, mutta raivaus vain jatkui.
Työn tuottaessa vain lisää kipua päätin innostua monen suosikkiharrastuksesta hiihtämisestä, sehän varmasti korjaisi raivatessa ylirasittuneen hartiankin. Ostin oikein sukset ja päätin, etten enää inhoa talvea kun mulla on kiva talviharrastus. Hauskaa oli, nimittäin muilla ladulla suihkivilla hiihtäjillä. Luultavasti aika kauas kuului, kun ylämäessä omiin jalkoihini sotkeutumisesta johtuvaa kaatuilemistani kiroilin. Muistinkin sitten, että lapsuudessakin kilpahiihto meni ihan tappeluksi, tekniikka ei vaan kerta kaikkiaan auennut.
Aika pitkä tie piti rämpiä, mutta apu alkoi lopulta löytyä monipuolisesta liikunnasta, siitäkin huolimatta että alkuun vihasin kaikkea paitsi ratsastusta. Aloin systemaattisesti välttää kipua lisäävää kävelemistä, ja rakas maastopyörä sai roolin myös töissä liikkuessa. Oman kehon avulla tehtävä lihasharjoittelu, aktiivinen venyttely ja erilaiset putkirullatekniikat soluttautuivat vaivihkaa elämääni kun huomasin miten hyvä olo kehonhuollosta syntyy. Hetkittäin jopa tuntuu, että olen tullut riippuvaiseksi liikunnasta. Lähes päivittäinen ratsastus ei enää riitä vaan lisäksi pitää huhkia muutakin. Parasta on, että viihdyn taas kehossani ja ainakin välillä olen jo oppinut vähän säästämäänkin itseäni.
Vivili Ylönen
Juttu on julkaistu Nauta-lehdessä 1/2018.
